perjantaina, elokuuta 11, 2006

HELSINKI KUTSUU PARIISIA, KUULEEKO MAURELITA?

Tarinasi ole hyvä. Aivot nyrjähti kirjoittaessa.


Kylmä. Minulla on kylmä, en tunne varpaitani enkä sormiani. Sattuu. Päähän sattuu, jalkoihin sattuu, hengittäminen sattuu. Haluaisin huutaa kipuni pois mutta en pysty. Vuotaako minusta verta? En näe mitään vaikka avaan silmäni. On pimeää. Tunnustelen ympärilleni. Seinät ovat terästä ja lähellä minua. Ne hohkaavat kylmää. Täällä haisee pilaantunut liha, enhän se ole minä? Miksi olen täällä. On niin vaikea olla. Yritän tunnustella ovea, en mahdu nousemaan. Missä minä olen? Väsyttää. Suljen silmäni...

Herään.

Silmäni ovat teipatut kiinni. Minua pestään. Miksi ja kuka? Vesi on lämmintä. Oletan olevani hengissä. Kukaan ei pesisi kuollutta lämpimällä vedellä, se vain kiihdyttäisi hajoamista. Täällä tuoksuu hyvältä, steriililtä ja hajuvedeltä. Nainen pesee minua. Hänellä on suojakäsineet kädessä. Kosketus tuntuu hyvältä. Minua ei ole koskettu pitkään aikaan. En ainakaan muista sitä. En oikeastaan muista mitään. Kuka minä olen? Makaan lämpimällä tasolla. Tunnustelen sitä käsilläni. En pysty. Käsissäni on siteet. Väsyttää. Ei satu. Nukahdan.


Herään.

En tiedä kuinka kauan olen nukkunut. Siteet ovat poistetut käsistäni. Minut on puettu puuvillaiseen asusteeseen. Partani on ajeltu. On hiljaista. Vain vaimea rytminen ääni kantautuu jostain kaukaa. Pip, pip, pip, pip, pip, pip...
Ääni tulee lähemmäs, lähemmäs, se tulee kohti lujaa, kovenee kovenee, seinien läpi, murskaa, repii, raastaa. Kipu, se tuli takaisin, repii käsiäni, jalkojani, äänet tulee, itkua, huutoa, kiljumista. Herään. Avaan silmäni. Olen sairaalassa, käytävällä. Ympärilläni juoksee ihmisiä paniikissa. Päälläni sairaalan sininen asuste. Katselen ympärilleni. Kukaan ei huomaa minua. Kipu. Miksi minua sattuu käsiin niin paljon? nousen istualteni ja kohotan käteni. Minulla ei ole vasenta kämmentä. Kämmenen tilalla on vain ompeleet. Kuinka silti tunnen sormeni? Omituista, ajattelen. Oikea käteni, se on terästä, kyynärpäästä eteenpäin terästä. se piipittää, piipitys kuuluu myös pääni sisällä. Käsiäni sattuu. Vasen käteni on kanyloitu ranteesta. Tippaan on liitetty mahdollisuus lisätä morfiinia. Painan napista. Kipu loppuu. Kokonaan. Minun on hyvä olla. Teräksinen käteni toimii. Nousen seisomaan. Jalkani kantaa hyvin. Olo on hyvä. Johtunee morfiinista.

Pedin päässä roikkuu muovipussi. Vaatteeni ovat siellä. Vaihdan ne käytävällä. Riisuudun alasti. Kukaan ei tunnu välittävän. Puen päälleni. Vaatteeni ovat nuhrantuneet mutta parsittu kasaan. Paita on uusi. Samoin alusvaatteeni. Kuka tämän kaiken on tehnyt ja miksi. Missä olen?

Kävelen käytävää edemmäs ja tulen ulko-ovelle. Virkailija tiskin takana Hymyilee minulle ja nyökäyttää päätään. Tulen ulos. Minulla ei ole hajuakaan missä olen. Kaikkialla on likaista ja kylmää. Lehdet ovat tippuneet puista. Katselen ympärilleni. Lehtien alla olevassa kyltissä lukee Hôtel-Dieu. Hmm, ranskassako sitä ollaan, ajattelen. Edessäni on suurikokoinen patsas, joka näyttää rikkontuneen. Siltä puuttuu pää. Päätön mies lienee istunut tolpan nokassa jo tovin. Vasemmalla on nakkikioski. Mieleni tekee kahvia. Miehellä on valikoimissa croisantteja ja valmiskääröihin pakattuja leivonnaisia. Haluan croisantina ja kahvin.

Minä: Bonjour. Peux j'avoir un croissant et coffe avec du lait.

Säikähdän. Mitä?!? Puhun ranskaa? No näillä mennään sitten.
Myyjä ojentaa minulle Maitokahvin ja Croisantin.

Myyjä: Là vous allez. Il est libre pour vous, monsieur. J'ai un message pour vous. Svp attente

Ymmärrän ranskaa, joten odotan. Myyjä avasi luukun kojussaan ja meni portaat alas. Omituista. Sillä koju näyttäisi ole renkailla varustettu. Myyjä palasi hetken kuluttua paketin kanssa. Ojensi sen minulla ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Kävin päättömän miehen juurelle istumaan tarkoituksenani avata pakettini. Löysin pään. Siinä se tuijotti minua kivisillä silmillään. Paketti oli painava. MItäköhän se sisälsi. Avasin sen. sisällä oli reppu. Samassa sisälläni repi tuska, pitkin käsiäni ja jalkojani, viiltoja, jyskytystä repivää kipua. Morfiin vaikutus lienee loppumassa. En tiedä miksi, mutta avasin repun silti. Päälimmäisenä oli auto-injektorityyppinen ruisku mihin oli kirjoitettu suurella utilisation immédiatement. Tein työtä käskettyä ja iskin piikin reiteeni. Pienen sihahduksen saattelemana kaikki tuskani katosi kuin viileä aalto olisi vienyt ne pois. Laatikossa oli kirje ja reppu. Nostin repun ja kirjeen pois ja heitin laatikon irtopään päälle, ettei se jatkaisi tuijottamistani, se oli häiritsevää.

Avasin kirjeen!

Hyvä Jean

Lukiessasi tätä kirjettä, taaksesi tulee nainen.
Älä missään nimessä käänny katsomaan häntä.
Hän ojentaa viereesi matkapuhelimen.
Matkapuhelin soi kun ylität tien takanasi.
Vastaa puhelimeen, saat ohjeet sitä kautta.
Hyvä ystävä, ole huoleti, olet hyvissä käsissä.

Tässä henkilöpaperisi ja hieman rahaa.

Yst terv.
P.S


Häkellyin aivan totaalisesti. löysin puhelimen viereltäni. Pelotti. Mistä nämä ihmiset tiesivät kaiken. Minulla ei ollut aikomustakaan lähteä sairaalan alueelta pois. Halusin tietoja, kuka minut toi,mistä minut tuotiin, kuka olen. Samassa sairaalan ovelta lähti juoksemaan kolme taisteluvarustuksessa olevaa miestä aseet kädessä ja käskivät minun pysähtyä. En tehnyt sitä vaan lähdin juoksemaan karkuun. Tielle astuessani puhelin soi. Vastasin. Sieltä kuului. Hyppää kyytiin.
Musta Dodge Viper kurvasi eteeni, hyppäsin apukuskin paikalle. Auto oli parhaat päivänsä jo nähnyt. Näytti olevan vuosimallia 2002. Siis 40 vuotta vanha. Lähes klassikko.

Padzel sühringer käveli hermostuneena toimistossaan. Häntä huolestutti eräs onnettomuus. Uutiset väittivät sitä onnettomuudeksi. Hän tiesi ettei se ollut onnettomuus. Kirje hänen pöydällään kertoi sen. Padzel pysähtyi ikkunan eteen ja katseli alas. Hänen toimistonsa oli sadannessakolmannessakymmenennessätoisessa kerroksessa. Sieltä oli huikaisevat näkymät. Nyt häntä ei näkymät viehättäneet. Hän oli huolissaan Carl Dentmeitz'n, hänen serkkunsa pojan kohtalosta. Hän oli ollut siinä koneessa. Carl työskenteli vakuutusyhtiössä vakuutusylitarkastajana. Hän oli päässyt selville vuoden 2006 Pariisin mellakoiden todellisesta syystä. Mellakat olivat vain keino saad poliisin huomio keskittymään muualle, kun keskuspankki siirsi holveistaan kaksikymmentäkaksimiljoonaa harkkoa kultaa yksityiseen varastoon. Meni lähes vuosikymmen ennenkuin ulkopuoliset huomasivat maan klähes kaiken kullan hävinneen. Syyllisiä ei löydetty, vaikka tietyissä piireissä ne olivatkin lähes alusta alkaen tiedossa. Carl oli päässyt heidän jäljilleen. Ja nyt, mikäli hän enään on hengissä, hän olisi suunnattomassa vaarassa. Sillä määrällä omaisuutta ryöstäjät pystyisivat pyöräyttämään koko maailmantalouden sekaisin. Saatika sitten päästää päiviltä yhden vakuutustarkastajan.

Jean istui vanhan urheiluauton penkillä matkalla pois Pariisista. Hänen kuskinsa ei ollut sanonut sanaakaan koko matkan aikana. Hymyillyt vain lasiensa takaa mystistä hymyänsä. Edellisestä piikistäni on aikaa jo lähes viisi tuntia. Kivut eivät ole palanneet. Tunnustelen kättäni, tai kohtaa, jossa käteni ennen oli. Tällä rautaisella kädelläni on hieman huono tunto. Mutta voimaa siinä tuntui olevan vaikka muille jakaa. Pariisin katuja kurvaillessamme olin puristanut ovesta kiinni. Kourani jälki on ovessa ikuisesti. Kuskini oli noin kolmissakymmenissä oleva hoikka punapää. Vaalea iho ja hyvin kauniit huulet. Hän oli varmasti luomu. Harvinaista suurkaupungissa. Ilokseni huomasin, muistini oli hieman palannut. Nimeni tosiaan on Jean. Muuta en muistanut vielä. Saavuimme pienen joen rannalle ja käännyimme ajamaan sen suuntaisesti. Ajettuamme noin satakymmenen kilometriä nainen kiihdytti ja katsoi minua. Hymyili ja asetti pistoolin otsalleni. Hänen ilmeettömyytensä ja kylmä hymynsä karmaisi minua. Hän käski minun hypätä. Mielummin ruhjeilla kuin kuula kallossa. Nukahdin.

Heräsin.

Yläkerrasta. Leveästä sängystä. Sängyn reunalla istui nainen, Tummahiuksinen, kaunis. Hän kosketti otsaani. Se oli ilmeisen ruhjeilla. Nainen katsoi minua. Tuli lähemmäs, koski huulilla kasvojani, kuiskasi korvaani, Rakastan sinua, Jean. Nuku nyt.

En edes yrittänyt ymmärtää mitä oli tapahtunut. Herättyäni hän pesi minut ja vei sänkyyn. Esikoiseni syntyi keväällä. Amelie oli rakastavin nainen jonka olin koskaan tavannut. Hän oli vaimoni. En muista menneemme naimisiin mutta häntä kuunnelluani ymmärsin olleemme yhdessä monta vuotta. Olen nyt elänyt täällä kuudensadan kilometrin päässä Pariisista neljäkymmentäkaksi vuotta enkä ole kertaakaan sen jälkeen käynyt Pariisissa kun sieltä minut mystinen punapää ajoi pois. Nimeni on Jean ja olen kirjailija.


Padzel sühringer istui tomistossaan. Punahiuksinen nainen astui hissistä ulos ja käveli pöydän luokse.

Nainen: Hoidettu. Paikkaa ei tiedä kuin minä ja sinä.
Padzel: Hyvä, Claudia. Asian on parempi olla niin.


Nainen nyökkäsi ja kääntyi pois. Padzel katsoi häntä säälien. Hissi saapui. Nainen astui hissiin ja Padzel asteli perässä. Tavanomaisesta poiketen hän ei painanutkaan nappia vaan asetti avaimen hissin lukkopesään huokaisi syvään ja käänsi.

Padzel: Hyvästi Nadja

Hissin vaijerit irtosivat ja he syöksyivät kuolemaan.

Carl oli virallisesti kuollut.

Lobbu.

2 kommenttia:

Maurelita kirjoitti...

Kutkuttava kertomus, merci beaucoup !

En voinut olla miettimättä miten paljon tässä oli taustatutkimustyötä ja mikä puhdasta sattumaa, kun fiktio leikitteli todellisuutta hipoen aina välillä. ;-)

Ja nyt hipsin lukemaan kirjakiertistäsi. Eka työviikko loman jälkeen soljuu kohti loppuaan näinkin mukavissa merkeissä...

Antti kirjoitti...

;) Tarinaan saa pienellä todellisuudella maustettuna varsin paljon fiilistä...

Muuutta, kirjoittamista tässä vasta harjoiteellaan...