MIU MAU MIRVA, KATSELEEKO SINUA KOIVUSTA KIRVA? ILOISTA HUOMENTA!

Yliopiston suuren auditorion ilma tuoksui vanhalta tammelta ja savulta. Muut tuoksut peittyivät savun alle sillä läheinen metsä oli roihunnut jo kolmatta viikkoa eikä palokunta tuntunut saavan paloa hallintaansa. Oikeastaan kaikki haisi savulta, vaatteet, talot, ruoka eläimet. Ihan kaikki. Orwel hieraisi kirveleviä silmiä ja joi hieman. Maailma pyöri hänen ympärillään. Käsiä hikoili ja polvet tuntuivat huterilta. Orwel puristi paperinippua käsissään ja yritti keskittyä. Hän yritti nähdä yleisöänsä mutta auditorion yläikkunoista aamuauringon säteet lankesivat suoraan puhujanpöntölle ja myös Orwelin naamalle. Keskusradiosta kuului hiljaa Julie Londonin Cry me a river. Yleisö odotti hiljaa hänen aloitustaan. Monet heistä olivat tulleet pitkän matkan takaa kuulemaan Orwel Douchea, hyvin maineikkaan geologin luentoa viimeisimmästä matkastaan Amazonin löytymättömille temppeliaukioille.

Viimein Orwel sai suunsa avatuksi ja toivotti kuulijansa tervetulleiksi. Jännitys laukesi ja hänen päivettyneille kasvoilleen levisi oikein aurinkoinen hymy. Tästä hänet tunnettiin. Vaikutus kuulijoihin oli ilmeinen, jokainen asettui kuulemaan tarinaa. Orwel astui puhujankorokkeelta alas. Auditorion lavalle oli tuotu suuri pöytä johon hänen olisi luentonsa aikana tarkoitus koota mukanaan tuomaansa materiaalia. Yleensä tämä olisi vanhoja patsaita, aseita, kenties luita, koruja ja muita jännittäviä asioita menneistä kulttuureista. Mutta tällä kertaa hänellä oli normaalista saaliista poikkeavaa.

Orwel: Tällä kertaa minulla ei ole kuin yksi esine mukanani. Mutta se on ylitse muiden. Mielenkiintoisempi kuin kaikki tähän asti löytämäni asiat. Nimittäin...
Orwel oli aivan silminnähden innostunut ja hänessä poltteli halu päästä jakamaan löytönsä näiden ihmisten kanssa.

Orwel avasi nahkaisen olkalaukkunsa ja oli ottamassa laukusta jotain. Hänen ilmeensä oli kuin pikkulapsella, joka on juuri saanut ensimmäisen joululahjansa kääsinsä.
Hän nosti laukusta kankaaseen käärityn laatikon. Asetti sen pöydälle ja paljasti kankaan sisältä puisen laatikon. Hän katsoi yleisöönsä, kaikki olivat keskittyneet ja yrittivät kurkottaa nähdäksen mitä laatikossa on. Orwel ei vielä avannut laatikkoa vaan jatkoi puhumista.

Orwel: Tulette näkemään hetken kuluttua esineen, joka saattaa muuttaa käsitystänne ihmiskunnan historiastamme.

Orwel avasi laatikon ja kaikki odottivat hengitystä pidätellen. Orwel jähmettyi paikalleen ja katsoi eteenpäin. Se oli poissa.

Orwel: Se on poissa, varastettu!

Samassa auditorion takaovi kävi. Orwel säntäsi kohti ovea raivon vallassa käskien poistujaa pysähtymään. Hän ryntäsi ulos auditoriosta, pitkin kolmannen kerroksen käytävää ja pysähtyi portaikon kohdalla kuuntelemaan. Salaperäinen henkilö juoksi ylöspäin. Mitä ihmettä, ajatteli Orwel ja lähti perään. Yliopisto oli kaksitoista kerrosta maanpäällä ja samanverran maan alla. Nyt mentiin ylöspäin. Salaperäinen varas oli kova juoksemaan, pystyi juoksemaan yhdeksän kerrosta pysähtymättä ja oikeastaan hengästymättä. Orwelin täytyi vetää henkeä kahdeksannessa kerroksessa. Hän kuuli kuinka hätäuloskäynti katolla kävi ja ajatteli pakenijan olevan nyt koukussa. Hän jatkoi matkaa. Päästyään katolle Orwel katsoi ympärilleen. Vieno utu peitti katon ja kitkerä savun haju täytti hänen sieraimet. Oli epämiellyttävä olla. Sydän tykytti edelleen ja pakenijan piiloutuminen katolle saivat Orwelin sydämen tykyttämään pelosta ja jännityksestä. Hän huomasi henkilön hyppäävän katolta rakennustelineille toisella puolella rakennusta. Hän juoksi perään.

Saavuttuaan maanpinnalle Orwel näki hiekassa pakenijan jalanjäljet ja lähti juoksemaan seuraten niitä. Kulman jälkeen hän törmäsi kahteen poliisiin. He tarrasivat Orwelista kiinni, kaatoivat maahan ja laittoivat hänelle käsiraudat.
Orwel riuhtoi ja huusi vapaudenriistosta. Miksi minut laitetaan rautoihin, mitä minä olen tehnyt!!! Huusi Orwel. Suu kiinni ja rauhoitu!
Orwel talutettiin poliisiauton takaosaan jossa mystinen pakenija oli myös raudoissa.
Orwel katsoi tätä murhaavasti istuutuessaan häntä vastapäätä.

Takakonttiin tuli myös tyylikkääseen pukuun puettu noin kolmissakymmenissä oleva mies, joka esitteli itsensä Gary Pochophiksi, poliisin tutkimusosaston johtajaksi.

Gary: Iltaa veljekset.

Hän katseli miehiä raudoissa

Gary: Tiedättekö että tuo suoritus oli mestarillinen. Harmi vain, tidän kannalta, että maailmassa on rehellisiäkin ihmisiä. Vaimosi Orwel, vaimosi kuuli kun suunnittelitte tätä ja ilmoitti minulle. Siitä pääsimme jäljillesi. Olen seurannut sinua jo pitkään... ...En uskonut että tässä mittakaavassa suorittaisitte tätä. Huijaus ja ryöstö samaan aikaan, loistavaa.

Orwel: Pah, sinulla ei ole mitään todisteita!

Gary: No onko sinulla todisteita käynnistäsi Amazonilla. Lentolippusi olivat huijauksia, tarkistin jo lentoyhtiöstä. Näytä se mystinen esine minkä toit. Voi että sitä ei taida olla lainkaan. Arvasin tämän. Ainoa mikä minua jäi vaivaamaan, mistä sait sen puisen laatikon.

Orwel: Huokaus, mennään sitten linnaan. Laatikon löysin yliopiston varastosta

Mystinen mies: Anteeksi, mutta kyllä minä siitä laatikosta jotain otin. Katsokaa

Hän avasi kätensä ja siinä oli hohtava metallia muistuttava ellipsi esine, joka aivan kuin hengitti. Kaikki olivat aivan ihmeissään. Ellipsi puhui heille. Älkää pelätkö. Nukahdatte nyt, ja teidät kuljetetään luoksemme.

Maa alkoi vavahdella ja suuren välähdyksen saattelemana koko poliisiauto katosi. Samoin katosi puinen laatikko auditorion pöydältä.

Sen pituinen se.